Arkivapaan iloja

Arkivapaapäivänä on kiva lähteä katsomaan näyttelyä. Usein minulle käy niin, että näyttelyt jäävät käymättä, kun ajattelen, että aikaahan on vaikka kuinka - ja sitten näyttely on yhtäkkiä ohi. 

Tikkurilassa Galleria K:ssa olevan Mirja Marschin näyttelyn Päiväni metsässä - kirjottuja maalauksia olinkin varta vasten pannut allakkaani, ettei taatusti mene ohi.

Mirjan työt ovat niin hienoja! Menkää ihmeessä näyttelyyn, kun on tarjolla katsottavaksi monta työtä. Tässä seuraa kuvapläjäys.

Yksityiskohta teoksesta Jänikset. Eikö olekin sympaattinen pitkäkorva?

Tässä ja alla pari yksityiskohta kuvaa teoksesta Karhu ja minä. Mirjan töissä on myös se hauskuus, että  yksityiskohtia riittää katsottavaksi.

Yksityiskohta teoksesta Leila.

Omakuva kera lintujen ja kukkasten. Alla pienempi yksityiskohtakuva.

Niitty. Hieno, utuinen tunnelma. Tulee tunne, että voisi solahtaa kuvaan.

Olin näyttelyssä työkaverini kanssa. Tämän Syysyö-teoksen äärellä seisoskeltiin pitkä tovi katsomassa. Alla yksityiskohta.

Kun kerran mennään kevättä ja kesää kohti, kuvapläjäyksen kaksi teosta ovat Kevät ja Kesäyö.

Erityiskiitos Galleria K:n mukavalle ihmiselle, joka soitti Mirjalle, että sain luvan lisätä kuvat kuvat blogiin. 

Kerran vielä koko nukkekaarti

Koko nukkenelikon esittely blogissa on odotellut jo pitkään - harmaita, kuvaukselle epäotollisia päiviä on riittänyt.

Mutta nyt viimein: kaikki Nukkemuotoilu-kurssin aikana valmiiksi saamani nuket.

Ensimmäisenä  Nappileidi kaikkine nappeineen. Pää ja jäsenet on tehty paper claysta. Tein tämän nuken siitä ilosta, mitä käsityöt minulle merkitsevät.

Seuraavissa kolmessa nukessa on sama muotti. Muotoilin nukkemallineeni, josta muotti tehtiin, sillä ajatuksella, että en tee liian vaikeaa. Siksi polkkatukkainen nainen tuntui sopivalta idealta. 

Ja tulihan mallineen tekoon ideoita muutamaltakin taholta: sarjasta Neiti Fisherin etsivätoimisto, Kumun Kadonneen maailman loistoa. Art déco -muotia Aleksandre Vassilievin kokoelmasta -näyttelystä ja Rijksmuseumin näyttelystä New for Now. 

Seuraavana Olivia van Tassel, 1920-luvun debytantti. Pään ja jäsenien materiaalina paper maché. Hienon tuolin sain ostaa kurssikaveri-Ailalta.

Seuraavana niin ikään 1920-luvun daameja, estraditaiteilija Honeysuckle, taiteilijanimeltä Honey. Paper maché tässäkin pään ja jäsenien materiaalina.

Posliininukeista sain valmiiksi toisen. Halusin tehdä jotain ihan muuta, sillä 1920-lukua oli jo tarpeeksi. Niinpä tein Landeleidin,  maalta kun olen kotoisin. Rekvisiittana vasikka ja heinähanko. Jonkinlainen alusta pitää tehdä, että Landeleidi pysyy pystyssä.

Yksi posliinipäinen ja -jäseninen nukke on vielä tekemättä. Vartalo on jo alustavasti valmiina. Jotain ideoitakin jo on, mutta katsotaan, koska taas on nuken vuoro. Joka tapauksessa nukenteko ei varmastikaan jää tähän. 

Lukulistalla: Makramee. Solmeile koruja, asusteita ja käyttöesineitä

Olin pari vuotta sitten Laura Pajarisen makrameekurssilla, ja siitä jäi takaraivoon ajatus, että harjoittelua täytyy jatkaa jossain vaiheessa.

Kolmiulotteinen hahmotus ei ole varsinaisia vahvuuksiani ja olen ajatellut, että siitä johtuu myös se, että minun pitää katsella solmuntekokuvia erityisen tarkkaan. Ja kokeilla ja kokeilla. Ja purkaa ja tehdä uudestaan.

Olinkin jo vähän odotellut, että suomeksi ilmestyisi jokin makrameekirja. Ja Moreeniltahan se sitten tuli.

Makrameeohjeita on kyllä ollut useammassakin viime vuosina ilmestyneissä kirjoissa, mutta kokonaista vain makrameehen keskitttynyttä kirjaa ei ole pitkään aikaan ollut markkinoilla. Tervetullut lisä siis.

Yleisilmeeltään kirja on mukavan ja selkeän oloinen, mutta parin kokeilun jälkeen en antaisi ihan täyttä kymppiä kuitenkaan. Olisi ollut eduksi, jos esimerkiksi mallitöissä olisi kerrottu, minkälaista narua on käytetty. Ohut naru on aika ympäripyöreästi sanottu. Ja missä menee narun ja langan raja? No, hienosäädöksihän tämä menee.

Narulla ja narulla (tai langalla ja langalla) on kuitenkin eroa, vaikka paksuus olisi sama.

Kokeilin kirjan Pisarakorvakoruja ja huomasin, että valitsemallani vahatulla polyesterilangalla ei vain saanut kirjan kuvan kaltaista jälkeä ja ohjeessa annettu lankamääräkin oli liian suuri käyttämälleni langalle.  Rupesin sitten muokkaamaan ohjetta oman mielen mukaan, mutta purkuun tuo menee. Kunhan saan hankittua jostain sopivaa narua (lankaa, nyöriä), kokeilen uudestaan.

Seuraavaksi kokeilin Nirkkoreunaista kirjanmerkkiä. Leivonpääketjun tekeminen on helppoa, mutta vaatii silti tarkkuutta, jos haluaa samankokoisa lenkkejä.

Ohjeiden lisäksi kirjassa on ideoinnin avuksi kuvia töistä, joista ei ole ohjeita. Niissä onkin monta sellaista, joita katsoin sillä silmällä, että kunhan opettelen lisää...

 Kyllä tästä kirjasta vielä tulee treenattua. Mukava kirja solmuista kiinnostuneille, mutta supertaitajat varmaan osaavat jo niin paljon, että kirjassa ei ole varsinaisesti uutta. Itse tykkään, jos on jokin opus, josta voi kerrata perusasioita.

Voihan käpy!

Olen kokeillut käpyilyä kerran. Tulokset eivät olleet kehuttavia, sillä en millään ilveellä saanut sormiani oikeaan rytmiin. Tuntui siltä, että käpypitsin teko ei ole minun juttuni.
Kuvassa ensimmäiset ja ainoat kokeiluni.

Miettiessäni juttuaiheita leipätyöni äärellä keksin, että Kauniasten kansalaisopistossa on tänä keväänä käpypitsikurssi, jonka vetää Risto Lindholm. Hän on kääntänyt suomeksi kolme käpyilykirjaa, joista uusin, Koruja käpyilemällä ilmestyi viime vuonna. Tuumasin, että eiköhän miestä pitäisi vähän haastattaa, käpyily kun ei ole ihan joka miehen juttu (jos ei joka naisenkaan, sen puoleen). 

Hänellä oli mukanaan kaikenmoisia pieniä käpyiltyjä ihanuuksia. Sain valita muutamasta muistoksi itselleni yhden, ja koska ensi vuoden puolella on perhepiirissä tulossa häät, valitsin tietysti sydämen, kuinkan muuten. Tällaista jälkea saa aikaan pienellä kävyllä ja langalla, kun osaa.

Ja niinhän siinä kävi, että minussa asuva pieni kirjahamsteri alkoi etsiä netistä, josko kuitenkin löytyisi jostain se loppuunmyyty Käpypitsi-kirja. Jos ei löydy, niin lainaan kirjastosta. Pakko kokeilla vielä, ihan pakko.

Päivemmällä iski töissä ilkeä päänsärky ja punnitsin mielessäni, lähdenkö Kansallismuseon Neulontakahvilaan vai en. Siellä oli vapaavirkkausta esittelemässä Johanna Seppä, jonka blogeja seuraavat tuntevat blogista jokkemaa.blogspot.fi. Päätin mennä, edes hetkeksi. 

Sen verran päänsärky vaivasi, että istuin, kuuntelin ja katselin hiljakseni enkä alkuun tahtonut saada minkäänmoista virkkuuta alkuun, vaikka olin kaapannut kotoa kiireessä mukaan pari lankakerää ja koukun (vähän tiukkakierteisempi lanka olisi tosin ollut paljon mukavampi).

Kun ei jaksanut ajatella, niin vapaasti virkkaaminen lähti ihmeen hyvin liikkeelle. En jaksanut laskea, en suunnitella, kunhan virkkailin jokseenkin ajattelematta. Paljon en saanut aikaan, mutta jostainhan on aloitettava, teki mitä tahansa.

Mikähän tästä mahtaisi tulla? Jokin outo eläin? Huivi? Taidan tosin jättää tämän pieneksi kokeiluksi. Mutta voisin kyllä apinoida tämän idean ja muokata sen omaan käyttöön: voisin ruveta virkkaamaan kokoushuivia! Joka viikko ottaisin viikkokokousaamuna vaikka kaksi eriväristä kerää ja virkkaisin niistä huivia. Ehkä jotain koristettakin voisi lisätä mielen mukaan. Täytyy kai hankkia myös mustaa lankaa, sitä minulla ei taida olla...

2 X mainos

Ensin mainostetaan Tekstiilikulttuuriseuraa ja sen uusia fb-sivuja.https://www.facebook.com/tekstiilikulttuuriseura/. Seura on pieni, mutta luonnollisesti kerrassaan mainio. Reilun kahden vuoden henkilökohtaisella hallituskokemuksella voin sanoa, että pienin voimin on järjestetty kiintoisia jäsentapaamisia. Ja hyvää seuraa tänäkin keväänä: Teatterimuseon näyttelyyn Unelmien kuteet tutustutaan oppaan johdolla, järjestetään luento ja työpaja yhteistyössä Espoon työväenopiston kanssa Taidon päivänä ja toukokuussa tehdään retki Ruukin kehräämöön Mathildedaliin. Kannattaa liittyä:-)

Viime torstaina seuran jäsentilaisuudessa tehtiin uudesta huopaisesta kierrätysmateriaalista Green Craftista nopsa helminauha. Voisi siitä itsekseen tehdä jotain muutakin. Jos vaikka punoisi pienen maton töihin jalkojen alle, kun istua kököttää koneen ääressä ja lattia on kylmä.

Työpajan lisäksi tutustuimme Virpi Siiran näyttelyyn. Hänethän monet tuntevat sekä Omakoppa-blogista että omintakeisista virkkauskirjoista. Siira oli itse esittelemässä näyttelyään ja taas kerran tuli todettua, että näyttely näyttäytyy aivan erilaisena, kun joku siitä kertoo. 

Siiran esittely oli todella kiinnostava ja sympaattisen henkilökohtainen. Antoi ajateltavaa. Näyttely on  vielä viikon verran Craft Cornerin Taitomaailmassa, joten sen ehtii vielä näkemään.

Lukulistalla: Munankuorimosaiikki

Tämänkin Munankuorimosaiikki-kirjan sain Moreenilta jo hyvän aikaa sitten. Nyt kun nukkekurssi on ohi, on aikaa taas näihin kirjakokeiluihinkin.

On hauskaa, että tarjolla on kirjoja, joissa esitellään tekniikoita ja materiaaleja, jotka ovat niin lähellä, ettei niitä välttämättä tule edes ajatelleeksi. Niin kuin munankuoret. Tällä hetkellä taloudessamme on kielto heittää munankuoria kompostiin, sillä niitä on hyvä olla olemassa, jos inspiraatio iskee.

Pirkko Kuuselan ja Sirpa Elorannan kirjassa esitellään selkeästi ja napakasti välineet (niitä ei paljon tarvita) ja tekniikat ja sen jälkeen on koko joukko erilaisia mallitöitä, joita voi kokeilla.

Tämä peili on yksi suosikeistani. Erityisesti silmääni miellyttää se, että kehyksen koko pintaa ei ole peitetty munankuorimosiikilla, vaan patina on jätetty näkyviin. Esineen luonne elää.

Kärsimättömän ja melko suurpiirteisen tekotapani tietäen epäilen kuitenkin, että minulta saattaisivat isommat munankuoritaiteilut jäädä tekemättä. Tällaiseen korunkokoiseen voisin yltää, mutta vain harjoittelun jälkeen.

Asia on nähkääs niin, että munankuorien kanssa työskentely vaatii malttia. Ja tietysti on hyvä, että jos on kirja, jossa on ohjeet, niin ne voisi myös lukea huolella. Älkää tehkö niin kuin minä, vaan malttakaa lukea...

Kuvittelin muistavani, mitä olin lukenut ja ryhdyin suinpäin tekemään. Kun tuskailin liimaisten näppieni kanssa, muistin, että kirjassa oli neuvottu käyttämään leivinpaperin palaa palasten paineluun. Mutta mokahan on lahja, vai miten se nykyhokema meneekään

Tämän kiven aloitin mukamas tarkemmalla tekniikalla, mutta huomasin pian, että parempi mennä kaikkein helpoimmalla tekniikalla näin alkuun ja tämänmallisen esineen kanssa. Sitten meni hermo ja päätinkin olla päällystämättä koko pintaa. Ja koska nyt on jostain syystä pakko kokeilla koko ajan Inka Gold -värejä, lätkin kiven pintaan kunnolla kultaa. Palasiin kokeilin Gelatos-värejä.

Koska painava ja kuitenkin vähän epätasainen kivenmurikka oli hankala käsiteltävä, tein suosiolla toisen kokeilun tasaiseen pintaan. Kuvasta näkyy, että kiire on ollut taas: pohjan maalipinta ei tosiaankaan ole tasainen.

Halusin kokeilla, miten akryylivärit toimivat munankuoripinnalla, mutta näin jälkikäteen täytyy sanoa, että valkoinen mustalla ja vain pelkkää lakkaa (ja ehkä ihan pieni blingbling-kohta johonkin) olisi toiminut paremmin. Mutta eihän sitä kokeilematta tiedä.

Kirjan ohjeilla pääsee oikein hyvin kiinni tekniikkaan ja lisäinspiraatiota löytyy googlaamalla ja tietenkin Pinterestistä, You Tubesta ja ties mistä.

Kelpo kirjaa tutkaillessani jäin miettimään, onko prosessi ollut hiukan liian kiireinen - esimerkiksi kannen olisin toivonut mietitymmäksi. Ja jos olisi voinut toivoa, olisin mieluusti lukenut jotain tekniikan historiasta, kun kerran on sanottu, että se on vanha.

Kokeilkaa ihmeessä, mutta varatkaa aikaa. Iltapuhteen viimeisillä tunneilla munankuorien kanssa ei kannata ruveta sähläämään. Ei varsinkaan, jos päällystettävä esine on iso ja kuvittelee saavansa sen valmiiksi käden käänteessä.

Uusi vuosi, uudet projektit

Nukkepuuhien ohella sain ennen h-hetkeä (eli jouluaattoa) hipoen valmiiksi  pitsineuleiset säärystimet, yhden pipon ja yhdet rannekkeet. Kaikki helppoja, tietenkin.

Joulun jälkeen aloin neuloa perussäärystimiä seiskaveikasta, kun varastoista sattumalta löytyi lahjansaajaa miellyttävä väri. Neuloessa tuli taas todetuksi, että on melkoisesti väliä sillä, minkävärisestä ja minkätuntuisesta langasta neuloo. Väri on kiva, mutta seiskaveikka ei tunnu ollenkaan mukavalta käsissä. Onko se aina tuntunut näin karkealta?

Kyllä säärystimet ennen pitkää valmistuvat, mutta seuraava neule on kyllä taatusti jotain muuta lankaa. Todennäköisesti tartun johonkin Puikkomaisterin sukkakirjan ohjeista. Säärystinlankoja varastoista penkoessani löysin läjän lankoja (Sisu), joita vuosia sitten ostin sormikkaita varten.

Nämä sormikkaat eivät ole teknisesti mitenkään taidokkaat, mutta tärkeät ihan muista syistä. Haastattelin tekstiilitaiteilija Maiju Ahlgrénia kymmenisen vuotta sitten. Siinä yhteydessä ihastelin hänen kotisivuillaan olevia kirjoneulesormikasmalleja ja kysyin, mistä mallin voisi saada. Kun niitä ei ollut saatavilla, Maiju lupasi opettaa minulle. Silloin tein ensimmäiset (kirjo)neulesormikkaani. Kun olin tehnyt ensimmäiset jämäjämälangoista, lupasin itselleni, että saan seuraaviin ostaa uudet langat. Niistä langoista tein nuo sormikkaat.

Ja lankojahan jäi, sillä intouduin ostamaan tosi monta kerää... Ne kerät löysin ja keksin, että niistäpä voin tehdä kirjan ohjeella Peppi-jämälankasukat. Vaivauduin oikein punnitsemaan langat ja kirjasin luvut ja värimallit.

Kuudestatoista väristä varmaan saa aikaiseksi aika mukavat sukat. Raitoja en ole vielä suunnitellut, sen teen, jahka saan tikuteltua ne säärystimet valmiiksi.