Ensin tuli verhot, sitten pari huivia

Muutama vuosi sitten tein Luksiassa tekstiiliartesaaniksi opiskellessani ystävälleni töihin verhot käytäväikkunaan. Teemana oli kiviseinä ja sitä mukaillen leikkelin neulahuopaan reikiä ja huovutin sitten koko komeuden harsoon kiinni. 

Verhot onnistuivat melkoisen hyvin ja asiakas on ollut niihin tyytyväinen.

Verhojen tekemisen jälkeen huomasin, että minulla oli materiaalipulma: iso läjä neulahuopatilkkuja... Tiukkaan sullottu tilkkupussi putoili milloin mistäkin kolosesta esille ja muistutti, että jotain tilkuista pitäisi tehdä.

Tartuin viimein toimeen, kun lähdin Espoon työväenopiston Huovutettuja pintoja -kurssille. Olisi ollut mukava kokeilla jotain ihan uutta juttua, mutta ne tilkut vaivasivat mieltäni. 

Joltain kurssilta oli jäänyt tähteeksi sifonkia, ja niinpä huovutin neulahuopatilkkusia sifonkiin, koska väritkin sopivat hyvin yhteen. Tällä erää huivi on vielä kirjontaa vaille valmis.

Tilkkuja kului huiviin aika hyvä määrä, mutta niitä oli vieläkin pussissa vaikka miten paljon. Leena-opettaja kehotti kokeilemaan toisen huivin tekoa niin, että huovuttaisin palaset osittain toistensa päälle, jotta saisin aikaan ilmavan reikähuivin. 

Välillä kyllästys oli iskeä, kun hieroin tilkkusia yhteen, mutta huivi siitä tuli kuitenkin. Kevyt ja oikein sopiva takin alle, kun taas tarvitsee enemmän lämmikettä. Ja mikä parasta: tilkkuja jäi enää muutama pussin pohjalle!

Testasin huivia Berliinin-reissulla, ja hyvä oli. Ja mitä Berliiniin tulee, tässä pieni väläys siitä, miten käy, kun mopo vähän karkaa käsistä:

Museokaupoista piti tietysti hankkia vähän kortteja inspiraationlähteiksi, mutta vaarallisin käyntikohde oli Stempelbar Charlottenburgissa. Siellä oli vaikka mitä mixed mediaan ja art journalin tekemiseen liittyvää. Nettikauppakin heillä on, mutta onhan se aina ihan eri juttu päästä paikan päälle ihmettelemään.

Lisää vahaa

Viime viikonlopun vietin taas vahan parissa eli Marko Saarnion vahabatiikkikurssilla Espoon työväenopistossa.

Kurssi oli sillä tavalla fiksusti rajattu, että siellä saattoi tehdä useita noin 50 x 50 senttimetrin kokoisia palasia. Jos joku olisi ryhtynyt tekemään parimetristä kangasta, olisi muilla taatusti palaneet päreet. Luokassa oli neljä vahauspistettä, neljä keittolevyä ja kolme vesipistettä. Vahaus sujui hyvin neljällä vahauspisteellä, sillä niihin mahtui kerralla kuusi tekijää. Oikeastaan ainut varsinainen tulppa syntyi vesipisteiden äärelle, sillä huuhtelua riitti.  Aika tohina oli myös sunnuntaina, kun piti putsata paikat. Ja todella, vaha tarttuu astioihin sangen tehokkaasti. Jos innostun tästä lajista tosissani, hankin kyllä jostain halvalla yhden kattilan pelkäksi batiikkikattilaksi.

Kokeilin vahata sekä siveltimellä että leimasimilla, mutta tjanting jäi tällä erää kokeilematta. Opeteltavaa riittää tässäkin lajissa. Onneksi edessä on kesäkurssi Sirpa Hasan luona:-)

Tässä kokeiltiin ryhmäkaveri Pihlan kanssa keltaista ja punaista. Eli ensin vahaus, sitten keltaiseen värikylpyyn ja sen jälkeen uusi vahaus ja punaiseen liemeen. Aika kiva oranssi tuli.

Ja tässä sitten pelkässä punaisessa kylvyssä käyneet. Ei nyt tullut se punainen, mitä tavoiteltiin, mutta yllätyksellisyys nyt on tavallista värjäyspuuhissa. Ylemmän kankaan vahasin pullasudin avulla, alemmas käytin Blockwallahin puuleimasinta.

Ylläri tuli tästäkin väristä: kuvittelimme, että teimme vaaleansinistä antavan väriliemen... Ylempään koetin vaahtomuovista tekemääni leimasinta, mutta se ei onnistunut ollenkaan. Niinpä lätkin sinne tänne epämääräisiä kuvioita.

Alempi on tehty Blockwallahin leimasimella. Niin kuin näkyy, vahaa tipahtelee herkästi sinnekin, minne ei olisi tarkoitus. Mutta mitäpä tuosta.

Tämä kävi tummansinisessä väriliemessä, vaikkakaan ero ei kuvassa kovin  hyvin näy. Leimasimena pyöreä meikkisieni, josta pystyi käyttämään suurin piirtein puolikasta. Jos olisi halunnut kokonaisen, olisi pitänyt värkätä jonkinmoinen paksunnos tai varsi, jotta sientä olisi voinut dipata ilman palovammavaaraa 120 - 140-asteiseen vahaan.

Mustasta väriliemestä saatiin varsin hyvä musta. Kokeilin tähän opettajan Afrikasta tuomaa puista seepraleimasinta.

Kiva, joskin työläs tekniikka. Ja omat mausteensa tuo tietenkin se, että luokassa puuhaa monta yhtä aikaa. Mutta kurssit ovat aina siitä kivoja, että näkee niin monenlaisia juttuja - jokainen kun tekee  omanlaistaan.

Hello you!

I have noticed I have some visitors abroad - especially from Ireland. I would be very pleased if you leave comment and tell me what would you like to read in English in my blog.  And if you have own blog, tell me the address:-)

Kistkan kanssa

Kun ei pääse kurssille, pitää vain ruveta opettelemaan itse kantapään kautta -tekniikalla. Munien maalaus vahatekniikalla oli hyvin rauhoittavaa: mieheni oli Brysselissä terrori-iskujen aikaan, ja vaikka nopeasti sainkin tiedon, että hän oli kunnossa, tilanne hermostutti silti. Niinpä keskityin opettelemaan minulle aivan uutta asiaa.

Tein valmiiksi muutaman värin ja järjestelin kaikki tarvikkeet käden ulottuville. Katselin vähän netistä videoita ja kyselin neuvoja Sirpalta pariinkin otteeseen uskonvahvistukseksi. Mukavaa, verkkaista, meditatiivista. Saattaa olla suorastaan addiktoivaa, sellainen tuntu ainakin tuli.

Perinteiset pisankamunat ovat täynnä symboliikkaa ja monet mallit näyttävät olevan tarkan geometrisia. Minä kokeilin ihan vapaalla kädellä, luontaiseen tapaani. Oli piristävää huomata, että joka munan kanssa oppi aina hitusen uutta. Ja värien kanss läträäminen nyt on vain niin kivaa. 

Alla ihka ensimmäiset tällä tekniikalla tekemäni munat. Saattaapa niitä tulla tämän pääsiäisen aikana vielä lisääkin, elleivät muut projektit aja ohi.

Hyvää pääsiäistä kaikille!

Angelikalle kyytiä ja muita puuhia

Olkoon tekniikka mikä tahansa, yleensä se vaatii harjoittelua. Olen pitkään halunnut opetella pisanka-munien maalausta, mutta kurssille pääsy ei ole onnistunut. Eikä se onnistunut tänäkään vuonna. Päätin kuitenkin hankkia värit ja välineet ja kokeilla ainakin alkuun itsekseni.

Värejä odotellessani kokeilin munantyhjennintä. Luultavasti otteeni oli liian tomera, koska tuloksena oli vain yksi ehjänä säilynyt muna. Onneksi rikki menneetkin voi käyttää - munankuuorimosaiikkikokeiluihin.

Kananmuniin liittyy viikonlopun toinenkin puuha. Saatan tehdä ensi talvena pidettäviin esikoisemme häihin hääkakut, ja nyt testailen erilaisia reseptejä. Kihlapari keksi, että mustikka voisi olla kiva täyte. Hyvä, siispä etsin netistä mustikkaisia kakkureseptejä. Luulenpa, että tämä ehdokas ei pääse hääkakuksi. Kakku on kyllä oikein maistuva ja mehevä mutta suuritöinen, jos ajattelee, että kakkuja pitää tehdä esimerkiksi kahdeksan...

Ehkä kirjallisuustieteen opinnot ovat vaikuttaaneet siihen, että olen lähtenyt kovin hitaasti kokeilemaan vanhojen kirjojen käyttöä askartelussa. Jyväskylässä nukkekurssilla ollessani näin kuitenkin naapurihuoneessa työskentelevien hienoja kirjarasioita ja tuumin, että ehkä olisi jo aika kokeilla. Niinpä menin kierrätyskeskukseen ja hain pinon kirjoja. Nyt saavat Angelikat kyytiä. 

Ensimmäisen kirjan sisuksen kaivertamisen jälkeen etsin netistä helpotuskeinoja hommaan ja otin Dremelin käyttöön. Kirjan kulmiin poratut reiät helpottivat ja nopeuttivat prosessia aika tavalla. Ensimmäisen kirjan sisuksen vetelin gessolla ja valkoisella akryylimaalilla odottelemaan koristeluideoita, toinen kirja on vasta kaiverruksen jäljiltä. Eiköhän jossain vaiheessa näy jotain valmistakin.

Arkivapaan iloja

Arkivapaapäivänä on kiva lähteä katsomaan näyttelyä. Usein minulle käy niin, että näyttelyt jäävät käymättä, kun ajattelen, että aikaahan on vaikka kuinka - ja sitten näyttely on yhtäkkiä ohi. 

Tikkurilassa Galleria K:ssa olevan Mirja Marschin näyttelyn Päiväni metsässä - kirjottuja maalauksia olinkin varta vasten pannut allakkaani, ettei taatusti mene ohi.

Mirjan työt ovat niin hienoja! Menkää ihmeessä näyttelyyn, kun on tarjolla katsottavaksi monta työtä. Tässä seuraa kuvapläjäys.

Yksityiskohta teoksesta Jänikset. Eikö olekin sympaattinen pitkäkorva?

Tässä ja alla pari yksityiskohta kuvaa teoksesta Karhu ja minä. Mirjan töissä on myös se hauskuus, että  yksityiskohtia riittää katsottavaksi.

Yksityiskohta teoksesta Leila.

Omakuva kera lintujen ja kukkasten. Alla pienempi yksityiskohtakuva.

Niitty. Hieno, utuinen tunnelma. Tulee tunne, että voisi solahtaa kuvaan.

Olin näyttelyssä työkaverini kanssa. Tämän Syysyö-teoksen äärellä seisoskeltiin pitkä tovi katsomassa. Alla yksityiskohta.

Kun kerran mennään kevättä ja kesää kohti, kuvapläjäyksen kaksi teosta ovat Kevät ja Kesäyö.

Erityiskiitos Galleria K:n mukavalle ihmiselle, joka soitti Mirjalle, että sain luvan lisätä kuvat kuvat blogiin. 

Kerran vielä koko nukkekaarti

Koko nukkenelikon esittely blogissa on odotellut jo pitkään - harmaita, kuvaukselle epäotollisia päiviä on riittänyt.

Mutta nyt viimein: kaikki Nukkemuotoilu-kurssin aikana valmiiksi saamani nuket.

Ensimmäisenä  Nappileidi kaikkine nappeineen. Pää ja jäsenet on tehty paper claysta. Tein tämän nuken siitä ilosta, mitä käsityöt minulle merkitsevät.

Seuraavissa kolmessa nukessa on sama muotti. Muotoilin nukkemallineeni, josta muotti tehtiin, sillä ajatuksella, että en tee liian vaikeaa. Siksi polkkatukkainen nainen tuntui sopivalta idealta. 

Ja tulihan mallineen tekoon ideoita muutamaltakin taholta: sarjasta Neiti Fisherin etsivätoimisto, Kumun Kadonneen maailman loistoa. Art déco -muotia Aleksandre Vassilievin kokoelmasta -näyttelystä ja Rijksmuseumin näyttelystä New for Now. 

Seuraavana Olivia van Tassel, 1920-luvun debytantti. Pään ja jäsenien materiaalina paper maché. Hienon tuolin sain ostaa kurssikaveri-Ailalta.

Seuraavana niin ikään 1920-luvun daameja, estraditaiteilija Honeysuckle, taiteilijanimeltä Honey. Paper maché tässäkin pään ja jäsenien materiaalina.

Posliininukeista sain valmiiksi toisen. Halusin tehdä jotain ihan muuta, sillä 1920-lukua oli jo tarpeeksi. Niinpä tein Landeleidin,  maalta kun olen kotoisin. Rekvisiittana vasikka ja heinähanko. Jonkinlainen alusta pitää tehdä, että Landeleidi pysyy pystyssä.

Yksi posliinipäinen ja -jäseninen nukke on vielä tekemättä. Vartalo on jo alustavasti valmiina. Jotain ideoitakin jo on, mutta katsotaan, koska taas on nuken vuoro. Joka tapauksessa nukenteko ei varmastikaan jää tähän. 

Lukulistalla: Makramee. Solmeile koruja, asusteita ja käyttöesineitä

Olin pari vuotta sitten Laura Pajarisen makrameekurssilla, ja siitä jäi takaraivoon ajatus, että harjoittelua täytyy jatkaa jossain vaiheessa.

Kolmiulotteinen hahmotus ei ole varsinaisia vahvuuksiani ja olen ajatellut, että siitä johtuu myös se, että minun pitää katsella solmuntekokuvia erityisen tarkkaan. Ja kokeilla ja kokeilla. Ja purkaa ja tehdä uudestaan.

Olinkin jo vähän odotellut, että suomeksi ilmestyisi jokin makrameekirja. Ja Moreeniltahan se sitten tuli.

Makrameeohjeita on kyllä ollut useammassakin viime vuosina ilmestyneissä kirjoissa, mutta kokonaista vain makrameehen keskitttynyttä kirjaa ei ole pitkään aikaan ollut markkinoilla. Tervetullut lisä siis.

Yleisilmeeltään kirja on mukavan ja selkeän oloinen, mutta parin kokeilun jälkeen en antaisi ihan täyttä kymppiä kuitenkaan. Olisi ollut eduksi, jos esimerkiksi mallitöissä olisi kerrottu, minkälaista narua on käytetty. Ohut naru on aika ympäripyöreästi sanottu. Ja missä menee narun ja langan raja? No, hienosäädöksihän tämä menee.

Narulla ja narulla (tai langalla ja langalla) on kuitenkin eroa, vaikka paksuus olisi sama.

Kokeilin kirjan Pisarakorvakoruja ja huomasin, että valitsemallani vahatulla polyesterilangalla ei vain saanut kirjan kuvan kaltaista jälkeä ja ohjeessa annettu lankamääräkin oli liian suuri käyttämälleni langalle.  Rupesin sitten muokkaamaan ohjetta oman mielen mukaan, mutta purkuun tuo menee. Kunhan saan hankittua jostain sopivaa narua (lankaa, nyöriä), kokeilen uudestaan.

Seuraavaksi kokeilin Nirkkoreunaista kirjanmerkkiä. Leivonpääketjun tekeminen on helppoa, mutta vaatii silti tarkkuutta, jos haluaa samankokoisa lenkkejä.

Ohjeiden lisäksi kirjassa on ideoinnin avuksi kuvia töistä, joista ei ole ohjeita. Niissä onkin monta sellaista, joita katsoin sillä silmällä, että kunhan opettelen lisää...

 Kyllä tästä kirjasta vielä tulee treenattua. Mukava kirja solmuista kiinnostuneille, mutta supertaitajat varmaan osaavat jo niin paljon, että kirjassa ei ole varsinaisesti uutta. Itse tykkään, jos on jokin opus, josta voi kerrata perusasioita.